Yökyöpeli

Sinisinä hetkinä voi hyvällä tuurilla kuulla tiu'un kilahduksen ja nähdä vilauksen oudosta kiertolaisesta, muuan pöllönnaamaisesta olennosta. Minne olento on menossa, tai mistä se on tulossa, sitä voi vain arvailla, Yökyöpeli on aina liikkeellä ja harvoin käy samassa paikassa kahteen kertaan.

Yökyöpeli on henkiolento. Elävien maailmassa hän näyttäytyy pöllöpäisen miehen hahmossa, mutta varsinaista sukupuolta hänellä ei ole. Hänen pöllönkasvonsa näyttävät hieman naamiolta, mutta kyse ei ole naamarista vaan sulat oikeasti kasvavat hänen naamassaan - repiminen ei siis auta. Hänen ihonsa on kalvakka, kynnet ja huulet ovat luonnostaan sinertävät. Ruumiinrakenteeltaan Kyöpeli on aika ruipeliini: sitä ei tosin välttämättä aina ihan heti arvaisi, sillä hän käyttää hyvinkin ilmavia vaatteita. Hän pystyy liikkumaan metsässä äänettömästi ja kiipeilemään puissa vaivatta, mutta muuten hänen kehonsa on suunnilleen samoissa rajoitteissa kuin ihmisenkin.

Luonteeltaan pöllömies on hajamielinen, joskus suorastaan hieman höperö. Mitenkään pahantahtoinen hän ei ole, välillä arvaamaton, mutta täysin harmiton. Hän on arka otus ja välttelee ihmiskontakteja. Luonteenlujuutta hänellä on hyvin vähän, eikä hän oikein osaa sanoa ei. Luuseriainesta, voisi joku sanoa. Ehkä hieman huvittavaa on, että Yökyöpeli ei pelkää riivaajia, tappajahenkiä tai mitään muutakaan paranormaalia ollenkaan, mutta tavallisen eläväisen kohtaaminen on hänelle aina todella kova paikka. Yökyöpeli on myös kova stressaamaan.

Yökyöpeli on... no, yöeläin, kuten nimestä ehkä arvata saattaa. Hän liikkuu ainoastaan öisin, sillä päivänvalo uuvuttaa hänet täysin. Aamun koittaessa hän käpertyy puun tai kiven koloon suojaan valolta.

Yökyöpelin elämäntehtävänä on toimia kuolleiden kaitsijana, alan ammattilaisten slangilla "sielunpaimenena". Työn tarkoitus yksinkertaisimmillaan on ohjata rajan tälle puolelle jääneet kuolleet omalle puolelleen Tuonelaa. Eksyneiden sielujen etsimisen lisäksi työhön sisältyy räyhänhenkien lepyttämistä, paranormaalien ilmiöiden kitkemistä ja paljon reissaamista Tuonelan ja tämän maailman välillä. Jokaisella sielunpaimenella on omat keinonsa sielujen kuljettamiseen: Yökyöpeli kantaa mukanaan useimmiten lyhtyä, johon hän nappaa eksyneet sielut. Sielunpaimen joutuu tekemään työnsä jatkuvan rangaistuksen uhan alla: Yökyöpelillä on vuosittainen sielukiintiö, joka hänen tulee täyttää pysyäkseen itse hengissä.

Yökyöpeli ei itsekään tiedä, onko hänet luotu tehtäväänsä varten vai onko hänet vain kasvatettu pienestä hengenalusta lähtien toteuttamaan tehtäväänsä. Pöllömiehellä ei ole tapana kyseenalaistaa olemassaoloaan.

Hattuunsa tukehtunut tyttö (Mia Fairclough)

Hattuunsa tukehtunut tyttö on lepytetty riivaajahenki, tai kummitus. Kuten useimmilla kummituksilla, hattutytöllä ei ole varsinaista fyysistä kehoa, mutta hänen näkyvä olemuksensa on tummiin pukeutuneen pikkutytön, jonka kasvoille on juuttunut silinterihattu. Hänen olemuksensa on hieman läpikuultava, mutta pimeässä häntä saattaisi luulla nopeasti katsottuna eläväksi - ellei hän satu leijumaan hieman maanpinnan yläpuolella. .Tavallinen ihminen ei pysty koskettamaan häntä, mutta jotkin henkiolennot kyllä voivat. Halutessaan kummitus pystyy myös muuntumaan näkymättömäksi.

Hattutyttö vaikuttaa kiltiltä lapselta, mutta hän osaa olla hyvin itsepäinen ja vaativa. Häntä ei voi kutsua enää riivatuksi hengeksi, mutta hän on hyvin viehtynyt väkivaltaan ja julmiin piloihin. Hänellä on kyllä tunteet, mutta ne ilmenevät hieman eri tavalla kuin hänen eläessään: lisäksi useimmat tuntemukset ovat laimeampia, ja esimerkiksi vihan ja surun tunteet usein sekoittuvat. Hän ei ole puheliaimmasta päästä, ja silloin kun hän puhuu, on hänen äänensä hyvin hiljainen, sillä hattu vaimentaa sen lähes täysin.

Vielä eläessään Mia Fairclough oli porvarisperheen musta lammas. Hänen vanhempansa olivat kotikaupunkinsa kermaa, ja he odottivat tytöltä porvarissäädyn vaatimaa käytöstä. Miaa ei kuitenkaan kiinnostanut leikkiä nukeilla tai opetella neulomaan, hän piti enemmän "poikien jutuista" ja rajummista leikeistä. Tyttö kuitenkin joutui alistumaan vanhempiensa rautaisen tahdon alla, mutta aina kun heidän silmänsä vältti hän pyrki livistämään velvollisuuksistaan.

Sitten eräänä päivänä Mian äiti ystävättärineen raahasi tytön hattukauppaan. Kun vanhempi naisväki meni sovittelemaan valtavia lierihattuja, Mia suuntasi miesten osastolle. Hän kokeili huvikseen asettaa silinterihatun kasvojensa peitoksi, mutta yrittäessään ottaa sen pois, hattu ei irronnutkaan! Silinteri oli jotenkin juuttunut tytön kasvoihin niin tiukasti, että lopulta Mia tukehtui. Hänen ruumiinsa löydettiin vasta muutaman tunnin kuluttua.

Mian tarina ei kuitenkaan päättynyt kuolemaan. Tyttö nimittäin ei ollut valmis jättämään elävien maailmaa. Hänen sielunsa jäi riivaamaan hattukauppaa ja aiheutti sekä monien asiakkaiden että lopulta kaupan omistajien kuoleman. Talo jäi autioksi useammaksi vuodeksi.

Lopulta huhut kummitustalosta kantautuivat Yökyöpelin tietoon. Eräänä yönä pöllömies saapui hattukauppaan, aikeinaan napata riivattu henki, lepyttää se ja viedä kuoleman rajan taakse. Hattuunsa tukehtunut kummitus oli Yökyöpelin siihenastisen uran vaikeimpia tapauksia saada kiinni, ja lepyttämiseen kului sitäkin enemmän aikaa. Jopa niin paljon aikaa, että Yökyöpelin ja hattutytön välille syntyikin syvä ystävyyssuhde. Niin syvä, että tytön vieminen tuonpuoleiseen on siirtynyt... ja siirtynyt...